Lapsuuden kodissani joulu oli monipäiväinen juhla, johon kuului erilaisia pyhiä ja profaaneja kohokohtia. Elin keskellä vahvaa perinneyhteisöä, jonka maailmassa kirjallinen ja virallinen kulttuuri oli kietoutunut tiiviisti yhteen suullisen ja esityksellisen kanssa. Vasta yhteisön kadottua olen tullut tietoiseksi sen erityispiirteistä.
Yksi joulunpyhien ehdottomasti odotetuimpia leikkejä oli tyhmä kuningas, Tapanin päivän viettoon kiinteästi kuulunut leikki tai näytelmä. Joku läsnäolijoista – yhtä hyvin isoäiti kuin lapsenlapsi – valittiin epämääräisellä huutoäänestyksellä tyhmäksi kuninkaaksi. Ainoa ehto oli, ettei viimevuotista tyhmää kuningasta saanut valita uudestaan. Äänestys oli kaoottinen ja vailla sääntöjä. Valinnan jälkeen kuningas jätettiin yksin ja muut vetäytyivät toiseen huoneeseen valmistelemaan näytelmää. Roolit jaettiin ja juoni rakennettiin nopeasti. Esityksen aihe oli valitulle sattunut nolo tapaus kuluneelta vuodelta. Väki palasi esiintymään, ja tyhmän kuninkaan tehtävänä oli tunnistaa roolihahmot. Oikeiden arvausten jälkeen näytelmän olisi pitänyt loppua, mutta omasta esityksestään innostunut seurue vei esityksensä loppuun, halusi tyhmä kuningas sitä tai ei.