Tyhmyrien juhla

Lapsuuden kodissani joulu oli monipäiväinen juhla, johon kuului erilaisia pyhiä ja profaaneja kohokohtia. Elin keskellä vahvaa perinneyhteisöä, jonka maailmassa kirjallinen ja virallinen kulttuuri oli kietoutunut tiiviisti yhteen suullisen ja esityksellisen kanssa. Vasta yhteisön kadottua olen tullut tietoiseksi sen erityispiirteistä.

Yksi joulunpyhien ehdottomasti odotetuimpia leikkejä oli tyhmä kuningas, Tapanin päivän viettoon kiinteästi kuulunut leikki tai näytelmä. Joku läsnäolijoista – yhtä hyvin isoäiti kuin lapsenlapsi – valittiin epämääräisellä huutoäänestyksellä tyhmäksi kuninkaaksi. Ainoa ehto oli, ettei viimevuotista tyhmää kuningasta saanut valita uudestaan. Äänestys oli kaoottinen ja vailla sääntöjä. Valinnan jälkeen kuningas jätettiin yksin ja muut vetäytyivät toiseen huoneeseen valmistelemaan näytelmää. Roolit jaettiin ja juoni rakennettiin nopeasti. Esityksen aihe oli valitulle sattunut nolo tapaus kuluneelta vuodelta. Väki palasi esiintymään, ja tyhmän kuninkaan tehtävänä oli tunnistaa roolihahmot. Oikeiden arvausten jälkeen näytelmän olisi pitänyt loppua, mutta omasta esityksestään innostunut seurue vei esityksensä loppuun, halusi tyhmä kuningas sitä tai ei.

Lue loppuun

Liehtoi kylmä viitta kuolon enkelin – Aleksis Kiven abitoverit murheen laaksossa

156 vuotta sitten, 14. joulukuuta 1857 viisi nuorukaista suoritti suullisen ylioppilastutkinnon dosentti Fredrik Cygnaeukselle. He olivat Knut Regnell, Nils Savenius, Alexis Stenvall, Georg Udelius ja Ferdinand Warelius. Kukaan heistä ei loistanut tiedoillaan: Regnell ja Savenius saivat 15 pisteellään juuri ja juuri approbatur cum lauden, Stenvall, Udelius ja Warelius jäivät approbaturiin (kolmiportaisen arvosteluasteikon huonoin arvosana). Stenvallin vaikeat elämänvaiheet lienevät päällisin puolin kaikkien tiedossa, mutta miten sujuikaan hänen ”abitovereillaan”?

Knut Regnell (s. 1837) oli Kokemäenkartanon ”inspektorin” Pehr Erik Regnellin perheen kuudes lapsi, mutta kolmas aikuisikään asti elänyt. Linköpingin läheltä 21-vuotiaana Suomeen tullut isä oli toiminut erilaisissa tarkastajan tehtävissä, kunnes 1840-luvun alussa sai nimityksen Hämeenlinnan kruununvoudiksi. Hän kuoli Knutin ollessa 12-vuotias. Knut kävi kuitenkin yläalkeiskoulua Hämeenlinnassa ja opiskeli sitten samassa Ingvallsbyn ”ylioppilasleipomossa” kuin Alexis Stenvall. Yliopistoon Knut kirjautui jo kuusi päivää tutkinnon suorittamisen jälkeen, mutta toimi seuraavan vuoden kotiopettajana. Vuonna 1862 hän siirtyi opiskelemaan juuri avattuun Evon metsäopistoon, josta valmistui metsänhoitajaksi. Muutaman vuoden hän työskenteli metsätarkastajana ja sai sitten tammikuussa 1868 nimityksen Hovinsaaren kruununpuiston metsäpäällysmieheksi. Hän kuitenkin kuoli jo saman vuoden kesäkuussa 31-vuotiaana ja naimattomana.

Lue loppuun

Perjantai, kolmastoista

Nyt se osuu joulukuuhun, siis Lucian päivään, ja kyllähän hänkin jossakin määrin epäonninen oli. Mutta milloin se epäonnen päivä olikaan viimeksi? Kuinka usein se on ja voiko sen laskea? Miksi se on sellainen päivä?

Syyskuussa se viimeksi oli ja 1–3 kertaa vuodessa sen kohtaamme, ensi vuonna ainoastaan kesäkuussa. Kaava ei tosiaankaan ole helppo, mutta moni hoksaa ainakin sen, että jos helmikuussa 13. päivä sattuu olemaan perjantai, niin samoin täytyy olla maaliskuussa ja on vielä marraskuussakin – paitsi karkausvuosina.

Lue loppuun

Elefantti arkistokaapissa

”Ei Suomen kansa kerro elefanteista eikä muista sellaisista.”

Näin kansanrunousarkistosta vastattiin karstulalaiselle maanviljelijälle Albert Rautiaiselle vuonna 1952. Taustalla oli arkiston esittämä huomautus siitä, etteivät Rautiaisen lähettämät aineistot edustaneet kaikilta osin sellaista perinnettä, jota arkistoon haluttiin tallentaa.

Keruuohjeissa tähdennettiin, että arkistoon lähetettävien aineistojen tulee olla suullista perinnettä, ei kirjoista luettua. Tämän vuoksi Rautiainen – arkiston keruuverkon kokenut ja pitkäaikainen tiedonantaja – puolusti lähetyksiään vakuuttamalla, että on ”totinen tosi”, että hänen lähettämänsä jutut rotista, höyrykoneista ja huilua soittavasta elefantista ovat hänen kertojansa Kalle Rautiaisen kertomia eivätkä kirjoista luettuja. Tämä ei kuitenkaan vielä riittänyt arkistolle. Vastauskirjeessä todetaan, ettei huomautuksessa suinkaan ollut kyse tästä, vaan siitä, että aineistot eivät olleet ”suomalaista taikaperinnettä”.

Lue loppuun

Pyhät Nikolaukset

Pienenä ihmettelin yhden joulukalenterini luukkua 6, koska sen takaa ei paljastunutkaan Suomen lippu vaan joulupukin näköinen ukko. Luterilaisessa maassamme Pyhän Nikolauksen kuolinpäivä vuonna 343 on auttamatta jäänyt itsenäisyyden juhlinnan varjoon. Myran piispa, kauppiaiden ja merenkulkijoiden suojelija tuo vieläkin lahjoja monien maiden lapsille joulukuun kuudentena. Suomalaisille nimi taitaa tuoda mieleen tsaarin eikä pyhimystä.

Kollega Pasi Klemettinen havaitsi yliopiston lehtori Carl Niclas Keckmanin – SKS:n oman perustavanlaatuisen Nikolauksen – muistiinpanoista hilpeän tilannerunon, jossa herrasväelle lahjoja tuova joulupukki on kirjattu niinkin varhain kuin 1838, Keckmanin kuolinvuonna. Sen rinnalla on hauska lukea professori Clement Clarke Mooren kuuluisaa runoa A Visit from St. Nicholas (Twas the Night Before Christmas) vuodelta 1823. Aluksi ilman tekijätietoa julkaistu runo tuotteisti huipputehokkaasti Uuden Amsterdamin omalaatuisen suojeluspyhimyksen hahmon, jonka Washington Irving oli esitellyt jo 1809 teoksessa Knickerbocker’s History of New York.

Lue loppuun