Muistiorganisaatiot queer-tutkimuksen ja -yleisöjen asialla

Elokuussa Tampereella järjestetyssä Queering the Memory Institutions -seminaarissa pohdittiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historian ja nykyisyyden näkyvyyttä museoissa ja arkistoissa. Seminaari järjestettiin Työväenmuseo Werstaan Hilpeys ja ennakkoluulo -näyttelyn yhteydessä, ja enimmäkseen katse kohdistui kotimaisiin muistiorganisaatioihin. Puhujia oli kuitenkin myös Ruotsista ja Iso-Britanniasta, Ingrid Svensson Kungliga Biblioteketista ja Richard Parkinson British Museumista.

Päivän aikana käytetyissä puheenvuoroissa keskeisiksi kysymyksiksi nousivat, mitä ja kenen historiaa kerätään ja miten sitä tehdään näkyväksi.

Lue loppuun

Materiaalista runosyksyä

Syksy yltää ihmisyyden sydämeen. Syysmyrskyjen myrkyttämä iäisyys sykähdyttää, syysmyrskyjen myrkky syövyttää: jylhinä syysyöt vyöryvät ihmisyyden ylitse.

Tyrskyjen väristykset, värillisyyden silmäily, myrkyllisyys: sävyjen törmäykset räiskyvät, myötäilevät, syvenevät. Sävyt syöksyvät iäisyyden syöksyissä, syystaivas peittyy värisävyjen näyttelyyn.

Harry Salmenniemen runo kokoelmasta Runojä (siis tosiaan Runojä, 2011) vyöryttää sivukaupalla sanoja, joissa kaikissa on y-kirjain. Runossa pöyhitään tarmokkaasti syyskuvastoa pateettisista myrskyistä värikylläiseen ruskaan: Myrskyjen nyrkkeily, sävyjen pöyhkeily: lehteily, säteily, väreily, syksyn syleily, pöyhkeiden syyslehtien väriviettely.

Lue loppuun

Kävelyllä kaupungissa jota ei ole – koskaan ollutkaan

Elokuun lopulla päättyivät Suomen kaikkien aikojen laajimmat arkeologiset kaivaukset Lahden kauppatorilla. Toriparkin pitkään kiistelty rakentamispäätös merkitsi välillisesti arkeologien toiveiden täyttymystä. Kadonnutta Lahden kylää päästiin penkomaan perusteellisesti, kerros kerrokselta, 1900-luvulta varhaiskeskiajalle. Löytöjä tehtiin laidasta laitaan: rakennusten ja kaivojen jäännöksiä, rahalöytöjä Kustaa Vaasan ajalta 1520-luvulta, punaisten ampuma kanuunan ammus vuodelta 1918, arkisia esineitä kukkopillistä kukkaroon sekä toistaiseksi ainoa Suomessa arkeologisesti löytynyt kasvimaa – tutkijoiden mukaan harvinainen löytö jopa Euroopan mittakaavassa.

Kaivausten ympärille tehtyyn korkeaan aitaan oli tehty kurkistusaukko myös uteliaille kaupunkilaisille. Kyllin hyvällä mielikuvituksella katselija saattoi nähdä Mäkelän ja Kittilän tonteilla seisovat rakennukset, kuulla karjan kellot Ylisellä Viipurintiellä ja lasten leikkien äänet Juustilan ja Juhakkalan pihapiirissä. Arkeologiset kohteet vaativat useimmiten kävijöiltään hyvää kuvittelun taitoa – kykyä nähdä kivikasoissa linnoituksia ja harmaissa raunioissa värikkäitä kaupunkinäkymiä. Vielä astetta enemmän mielikuvitusta tarvitaan, jos tutustumiskohteena on kaupunki, jota ei ole koskaan ollutkaan.

Lue loppuun

Paikka paikan päällä

SKS:n henkilökunnan kotiseutukartta

SKS:n henkilökunnan kotiseutukartta vuodelta 1994.

En muista enää, kuka arkistolainen sen keksi. SKS:n henkilökunnan pikkujoulussa 1994 jokaiselle saliin tulijalle annettiin nuppineula, nupeissa eri väri eri osastoja varten, ja pyydettiin: ”Merkkaa tuohon karttaan, mistä olet kotoisin.” Suomen kartta styrokslevyyn upotettuine neuloineen on vieläkin tallella. Tallentamatta sen sijaan jäivät kiintoisat lisäkysymykset ja selittelyt, joita tahallisen lakoninen tehtävänanto kirvoitti – pakollisten en-ole-mistään-kotoisin-sutkausten lisäksi. Paikka on mutkikas juttu, varsinkin jos siihen liitetään koti.

Monille tärkeä kotiseutuvyöhyke on kunnan lisäksi maakunta. Sen rajoihin kajoaminen kuntaliitoksissa kuumentaa jo valmiiksi kiihtyneitä tunteita. Syntymäkotikuntani Suomenniemi on kuulunut ensin Viipurin, sitten Kymen ja lopulta Etelä-Suomen lääniin. Viime vuodenvaihteessa muututtiin eteläkarjalaisista eteläsavolaisiksi, joita tosin perinnealue- ja heimokatsannossa oltiin pitkin hampain ennestäänkin. Tylyintä oli ruveta suorastaan mikkeliläisiksi. Vanhalla paikallaan värisevän nuppineulan lähettyvillä vallitsisi melkoinen rajaviivojen sekamelska, jos ne kaikki piirtäisi.

Kansanrunousarkiston arkistotietojärjestelmässä paikkatieto voi merkitä tapahtuma-, kuvaus-, tallennus- tai muuta paikkaa. Ennen puhuttiin perinteen kotipaikasta. Kerääjän nimi, kunta ja perinnelaji olivat kolmiyhteys, johon perustuen aineistojen analyysi, pitäjätaulukot ja yhteenvetotilastot tehtiin. Monta oppinutta keskustelua on käyty tyyliin mikä paikkakunta saa pisteen, kun Terijoella syntynyt kerääjä kertoo kotonaan Vantaalla kaskua, joka sijoittuu Sortavalaan. Pahinta oli, jos edes perinnealueesta ei voitu olla varmoja.

Paikannus- ja muun teknologian huiman kehityksen ansiosta autolla ajaminen, suunnistuskilpailun katsominen tai turistikierros ovat nykyään aivan erilaisia tapahtumia kuin ennen. Vanhoihin tuttuihin ympäristöihin tai yhteisöihin on helppo pitää yhteyttä, samoin kuin etsiä ja luoda uusia henkisiä koteja vaikka maanosien välillä. Tietoa on saatavissa paljon, ja se pitää usein paikkansa. Mutta pitääkö paikka tietonsa? Millainen on kotikadun ja -kylän mentaalinen street view, jos ei tyydykään siihen, mitä tarjoutuu kaikille klikkauksen päässä? Eikä toisaalta myöskään siihen hyllyssä pölyttyvään pitäjähistoriaan.

Kotiseutututkimuksen ABC -nettikäsikirja ilmestyi elokuussa. Se on paikallisyhteisön tutkijalle oivallinen välinehuoltoasema. Päätoimittaja Lassi Saressalon apuna on ollut toistakymmentä kirjoittajaa yliopistoista ja tutkimuslaitoksista, myös SKS:sta – ja jokaiselta muuten kysyttiin, mistä tämä on kotoisin. Omia palasiani innoittamaan kaivoin vuosi sitten esiin klassikon Kotiseutututkimuksen opas (Otava 1914 ja 1916). Suomen Kotiseutututkimuksen Keskusvaliokunnan tuottaman teoksen ”jälkimäisessä osassa” Väinö Voionmaa toteaa mm. seuraavaa:

”Kun yhteiskuntataloudelliset olot ovat painaneet leimansa melkein kaikkiin kansanelämän ilmiöihin, tulevat nämä olot huomion alaisiksi mitä erilaisimmissa kotiseutututkimuksissa, etenkin kansatieteellisissä, mutta myös muissa, jopa paikannimiä ja sananlaskuja koskevissakin.”

Nämä ja monet muutkin seikat ovat kotiseutuharrastajien ohjauksessa liikuttavankin ajattomia. Kuitenkin uusi opas sadan vuoden välein puoltaa hyvin paikkaansa ja paikkojensa puolustajia – varsinkin, kun se on julkaistu verkossa ja suo itsensä päivittyä ja täydentyä. Toivottavasti joku varmistaa jälkeläistemme kurkattavaksi myös sen, miltä kokonaisuus näytti juuri syntyessään. Sama asia opuksessa opetetaan kotiseudustakin.

Arkistonmuodostajan syntymä

Lapsen syntymä on yksi niistä erityisistä elämäntapahtumista, joista haluaa muistaa jotain vielä vuosien kuluttuakin. Tapahtumilla on myös päähenkilö, joka ei itse voi muistaa tai tietää ensimmäisistä kuukausistaan muuta, kuin mitä niistä hänelle kerrotaan tai on dokumentoitu.

Arkistotutkijan lapsen syntymä saa miettimään dokumentoinnin mahdollisuuksia ja ongelmia yksityiselämässä: millaisia muistoja vauva-ajasta jää itselle tai lapselle?

Lue loppuun

Rysäkeisarit kustantamon rattaissa

Joskus virkatyöt ja siviilielämä kohtaavat hauskoilla tavoilla. Tässä hiljakkoin seurailin sivusta erään tuttavani kirjoittaman kirjan tekemistä SKS:ssa. Valaiskoon tarina kirjanteon vaiheita yleisemminkin.

Vuosia sitten tutustuin Kuusiluodon saaressa Helsingissä lintumies Eero Haapaseen, joka oli pitkään valmistellut tutkimusta Vanhankaupungin alueen historiasta. Aina silloin tällöin tuli puheeksi, että Eero oli taas penkonut arkistoja ja haastatellut vanhoja saarelaisia.

Lue loppuun

Suomalainen menetelmä

Bernard Chartreslainen, 1100-luvulla elänyt uusplatonistinen oppinut, kuvasi omaa opinharjoitustaan vertaamalla itseään ja kollegoitaan kääpiöihin, jotka seisovat jättiläisten hartioilla. Toteamusta on pidetty varhaisena esimerkkinä tieteen edistymistä koskevasta ajattelutavasta. Bernard tuskin tarkoitti samanlaista tieteellisen tiedon kasautumista kuin Isaac Newton, joka käytti samaa vertausta yli 500 vuotta myöhemmin. Sittemmin tieteellisen ajattelun ja tiedon muutoksia on kuvattu Thomas Kuhnin lanseeraaman paradigman käsitteen avulla. Tieteellinen tieto ei vain kasaudu, vaan yhtälailla kumoutuu. Uusi paradigma muuttaa koko maiseman toiseksi.

Ihmistieteissä kasautuminen ja kumoutuminen eivät ole yksiselitteisiä. Varhaisemmat tutkimustulokset ja tutkimustavat toki vanhenevat ja menettävät pätevyytensä, mutta humanistinen tutkija saattaa edelleen viitata 10, 50 tai jopa 100 vuotta vanhaan tutkimukseen muutenkin kuin oppihistoriallisena esimerkkinä erilaisesta ajattelutavasta. Yhtä lailla klassikkoihin ja vanhempiin paradigmoihin saatetaan palata – ne näyttävät uusilta, kun maisema niiden ympärillä on muuttunut. Klassikko voittaa myös aina oman irvikuvansa, joka on syntynyt oppikirjamaisista tiivistyksistä, yksinkertaistuksista ja kriitikoiden karrikoinnista. Sitä paitsi voimme sortua itsekin kritiikittömään itseymmärrykseen, jos emme havahdu huomaamaan, minkälaisten jättiläisten hartioilla tai hautakummuilla seisomme.

Lue loppuun