Vähäisiä lisiä
Jatkan kollega Nirkon aloittamaa keskustelua säästä ja enteistä. Kesän hiipuessa on hyvä aloittaa varautuminen tulevaan talveen.
Olin jokin aika sitten tilaisuudessa, jossa oli paikalla myös muutama Matti Kuusen oppilas. ”Kuusen oppilas” on folkloristien piirissä ilman muuta yksi tapa määritellä, mihin joukkoon kuuluu. Kuulin monta oivaa juttua, mutta kertokoot M6:n oppilaat niitä itse sitten, kun kertomisen sopivaksi katsovat.
Pintatasolla sääjorinoita ironisoiva sutkaus on mitä tärkein sosiaalisten jännitteiden ukkosenjohdatin. Varmaan se on karulla tavallaan pelastanut useamman keskustelunalun kuin turmellut, eikä toimisi ellei small talk -pinnan alla olisi isoja ajatuksia. Kuulostelemiamme mielialojakin kuvaamme sääsanastolla: millainen on ilmapiiri, mistä tuulee, onko lähimmäisemme tyyni, myrskynmerkki vai jopa aurinkoinen.
On jotenkin yllättävääkin, että kiinnostuksemme säähän ei hiivu hiukkaakaan, vaikka kesälomat on pidetty ja useimmat meistä ovat sisätöissä. Emme enää elä taloudessa, jossa hallanvaara oli aika armoton tulosvaroitus. Säätä seurataan silti tarkoin, ja sen ennusteita kommentoidaan tyyliin ”sehän lupasi lämpenevää” tai ”sehän lupasi sadetta”. Subjekti ja käytetty verbi synnyttävät vaikutelman salaperäisestä säiden säätelijästä. ”Se” kuulostaa yliluonnollisiin yltävältä, suuremmalta kuin meediona toimiva tiedotusväline tai meteorologi.
Olemme edelleen – halusimme sitä tai emme – valistuksen ja romantiikan lapsia. Moderni ja postmoderni maailma nakertaa ja muuntaa toki tuota kaksi ja puoli sataa vuotta vanhaa aatteellista laahusta. Kulutusta, elämyksiä ja yksilöllistä tyydytystä korostava kulttuurimme hitaasti hylkää osan perinnöstämme: Immanuel Kantiin perustunut velvollisuusetiikka on väistynyt yksilöllistä mielihyvää korostavan elämäntavan tieltä. Yksilöllisyyden voimakas arvostaminen on muunnelma romantiikan ajan poikkeusyksilön palvonnasta. Se mikä koski 1800-luvun alkupuolella taiteilijaneroja, koskee nyt meitä kaikkia. Jokainen meistä toteuttaa itseään ja yksilöllisiksi uskottuja tarpeitaan. Niitä toteuttaessamme ylläpidämme samalla yhä yhtenäisempää ja kollektiivisempaa kulutuskulttuuria, jossa jokainen tarjous ja mahdollisuus on tehty juuri Sinulle, yksilöllisten tarpeittesi mukaan räätälöitynä.
Valistuksen ja romantiikan jälkeläisiksi silti jäämme. Yhtäältä suurin osa yhteiskuntaa ja valtiota koskevista käsitteistämme (myös “yhteiskunta” ja “valtio”) saivat meille tutun sisältönsä 1700-luvun puoliväliin osuneen “satula-ajan” myötä. Käsityksemme kansalaisuudesta, valtiosta, taiteesta, taloudesta ja lähes kaikista inhimillisen toiminnan alueista ja niiden jakautumisesta omalakisiksi kokonaisuuksikseen juontaa jollakin tavalla 1700-luvun jälkipuoliskolle.
Ystäväni kertoi taannoin lopettaneensa Hesarin tilauksen ja ryhtyneensä lukemaan aamukahvin kaveriksi Raamattua. Tuli kuulemma parempi mieli!
Moni tuntuu potevan sitä, että vapaa-aika kuluu helposti pätkämedian ja sirpaletiedon parissa. Lehtijuttu siellä, some-repliikki täällä, uutispätkä tuolla. Moni yksityiskohta on itsessään kiinnostava, mutta mitä siitä kaikesta jää mieleen? Mihin kontekstiin pikkuseikat kiinnittyvät?
Siis mitäh??? Eiks Jeesus ookkaan suomalainen?
Tokaluokkalaisen sukulaistyttöni hämmästys oli suuri, kun uskonnonkokeeseen kertaamista seuranneena tulin kysäisseeksi, tiesikö hän, mitä kieltä Jeesus mahtoi itse puhua.
Opettaja oli mitä ilmeisimmin onnistunut ainakin yhdessä asiassa: opetettavan asian kotouttamisessa. Kahdeksanvuotiaalle ei ollut tullut mieleenkään, että Jeesus olisi sandaaleissaan tepastellut jossakin muualla kuin muinaisen Suomen oliivilehdoissa.
Elokuussa ne taas meilläkin nakattiin selkään, yhdellä suuntana Aurinkolahti ja toisella Alppila. Reppu tuo mieleen ainakin reissumiehen, sotilaan ja koulutien kulkijan. Muistini mukaan reput muuttuivat 1970-luvun alussa koulussa hävettäviksi ja katosivat kokonaan, muodin ja yhteiskunnan muuttuessa, kuin osana opetussuunnitelmaa. Kymmenkunta vuotta myöhemmin ne palasivat toisennäköisinä ja jäädäkseen, aluksi nuorten naisten olalle ja häveliäästi vain yhden viilekkeen varassa.
Koululta on odotettu monia asioita, ehkä tosin eniten sen loppumista. Se on aika ja paikka, josta jokaisella on tarinansa. Lyhyt tai pitkä, hauska tai värisyttävä. Minun koulumuistoni -keruu jatkuu vuodenvaihteeseen saakka, ja vastaus kannattaa lähettää jo ennen joululomaa. Arkiston kumppanina on Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seura, joka on kohdentanut kysymyksiä oppilaille, opettajille ja muulle kouluhenkilöstölle. Alku on ollut lupaava, mutta kaikilta toivotaan lisää aineistoa.
Latinankielen termi peregrinatio tarkoittaa kiertomatkaa. Keskiajalla se vakiintui pyhiinvaelluksen nimeksi. Kristinuskon pyhiin paikkoihin oli vaellettu varhaiskeskiajalta lähtien, mutta erityisesti 900- ja 1000-luvulla pyhiinvaellukset alkoivat todenteolla yleistyä. Niiden huippuaika oli sydänkeskiajalla 1100- ja 1200-luvulla.
Pyhiinvaelluskohteita oli monenlaisia. Englantilaisen 1300-luvulla eläneen Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinat ovat kertomuksia pyhiinvaeltajista matkalla Canterburyyn, Englannin kirkon tärkeimpään pyhiinvaelluskohteeseen. Suomessa pyhiinvaeltajat suuntasivat Hattulan Pyhän Ristin kirkolle, jonne tuli vaeltajia myös muualta Pohjoismaista. Tärkeitä kohteita olivat myös Turun hiippakunnan marttyyripiispan ja suojeluspyhimyksen Pyhän Henrikin vaiheisiin liittyneet paikat Köyliössä, Nousiaisissa ja Turun tuomiokirkossa, jonne hänen pyhäinjäännöksensä oli 1300-luvun alussa siirretty.