En pidä häpeänä vain sitä, että syntyperäinen suomalainen ei runouttamme tunne, vaan sitäkin, ettei hän sitä ihaile.
Kirjoitti Henrik Gabriel Porthan vuonna 1766 tutkimuksessaan suomalaisesta runoudesta Dissertatio de Poësi Fennica.
Tätä ihailtavuuden vaatimusta Matti Kuusi ironisoi teoksen Kalevalaista kertomarunoutta (SKS 1980) saatesanoissa seuraavasti:
Tosiasia on, ettei audiovisuaalisista puitteistaan riisuttu, savupirttiympäristöstään painokoneeseen siirretty aito kansanrunoteksti hevin sytytä nykysuomalaista. Hän odottaa runolta, kansanrunoltakin, kaarlosarkialaista loistoa tai paavohaavikkomaista luistoa – ja pettyy. Jotakin on siis tehtävä tekstille, tai nykysuomalaiselle.
Kuusen sanat tekivät vaikutuksen opintojen alkutaipaleella. Sittemmin erilaiset aineisto-odotukset ja niiden täyttöyritykset ovat mietityttäneet osana toimenkuvaa, sekä lähempää että kauempaa tulleita asiakkaita palvellessa. Arkistopettymysten lajeista ja käyttötarkoitusten typologiasta voisi askaroida mielenkiintoisia ristiintaulukointeja.
Lue loppuun →