Vähäisiä lisiä
Mikko Numminen vertaa kansallisia stereotypioita Imagen pääkirjoituksessaan (maaliskuu 2013) monisäkeistöisiin lauluihin, joista lauletaan aina vain osa säkeistöistä. Hän viittaa Antti Arnkilin Twitter-kommenttiin, jossa tämä muistutti Maamme-laulun vähemmän lauletusta kymmenennestä säkeistöstä:
”Totuuden, runon kotimaa
maa tuhatjärvinen
miss’ elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain ollos, onnees tyytyen,
vapaa ja iloinen.”
Nyt se on turvassa täällä. SKS:n juhlasalin alkuperäinen tuoli 1890-luvulta, ainoa jäljelle jäänyt.
Jopa tällaisessa laitoksessa kuin SKS, voi joskus olla vaikea päättää, mitä säilytetään, mitä ei. Enkä yhtään tiedä, onko juhlasalin tuoli säilynyt vahingossa, vai säästetty tarkoituksella. Sellaistakin tarinaa on kerrottu, että avuliaisuudestaan tunnettu esimies Kaarle Krohn olisi auttanut jotakuta mieshenkilöä kantamaan tuoleja talosta kadulle. Liekö tällaista muuttopäivää koskaan ollut, tiedä häntä, mutta tarina on sympaattinen.
Useimmille kirjan uskonnoille on tyypillistä, että niiden pyhät tekstit määritellään ja niitä koskevia tulkintoja ohjailee tehtävään vihkiytynyt papisto. Tulkintojen oikeellisuudesta käydään kamppailua, joka pahimmillaan saattaa johtaa sortoon, ihmisten vangitsemiseen, kiduttamiseen ja surmaamiseen. Yhtä tavallista on, että samojen uskontojen piiristä nousee uudistusliikkeitä, jotka haastavat oikeaoppisuuden ja sitä ylläpitävien etuoikeutettujen ryhmien aseman ja instituutiot. Haastajat joko kumoavat vallitsevat valtarakenteet tai luovat omat vastaliikkeensä. Nämä uskonyhteisöt ovat kerkeitä luomaan uusia hierarkioita, uuden papiston ja uuden puhdasoppisuuden.
Jokseenkin samanlaiselta näyttää akateeminen kamppailu oppialojen puhtaudesta, institutionaalisista rajoista ja resursseista. Meille tuttu ihmistieteiden järjestelmä on suhteellisen nuori, mutta institutionalisoiduttuaan sille vaaditaan ikuista olemassaolon oikeutta. Hämmentävän usein äsken toisistaan siinneet oppialat ymmärretään fundamentaalisella tavalla toisistaan poikkeaviksi.
SKS:n avoimien ovien iltapäivään tarvittiin taannoin houkuttelevia arkistolähtöisiä graduaiheita. Hahmottelin listalle numerolla 7 seuraavan:
Tekniikan kehitys ja sen vaikutukset aineistoluovutuksiin. Kynällä, kirjoituskoneella, äänittäen, tietokoneella, omakustanteena, sähköpostitse, vastausalustalla, sosiaalisessa mediassa. Kirjoittamalla kerrotun suullisen perinteen ulottuvuudet.
Vielä ei aiheeseen ole tarttunut kukaan opiskelija. Extreme-esimerkkejä meillä hänelle riittäisi vuosikymmenten ajalta eri olomuodoista, joilla kirjoitusmerkit saadaan ainakin arkistoon saakka, useimmiten jopa ymmärrettävinä.
Harvat suomalaiset pystyvät erottamaan toisistaan trokeen ja jambin, vaikka niihin voi tiivistää yhden syvällisimmistä kulttuurisista kamppailuista, jota suomen kielessä on käyty. Helpoimmin eron voi havainnollistaa lainaamalla muutamaa tunnettua runosäettä, vaikkapa:
”Vaka vanha Väinämöinen / Vesti vuorella venettä, / Kalliolla kalkutteli, / Ei terä kivehen koske, / Kasa hietra kalliohon. / Liuskahti kivestä kirves / Väinämöisen varpahasen, / Polvehen pätösen poian. / Pääsi veri juoksemahan.” (Elias Lönnrotin Jyskyjärvellä 25.4.1835 tallentamasta laulusta säkeet 1–9, Suomen Kansan Vanhat Runot 11, 283)
Kuka pitää kirjallisuuden klassikoiden opiskelua tylsänä? Tuleeko joskus mieleen, että pitäisi lukea ja pitää esillä ainaisten Aleksis Kiven, Juhani Ahon ja Väinö Linnan sijaan enemmän marginaalisia kirjailijoita, lajeja ja aiheita. Toisinaan erilaiset teoriat ja näkökulmat kirjallisuuteen tuntuvat vievän tilaa toisiltaan, asettuvan vastakkain. Klassikoitakin luetaan harvoin odottamattomista näkökulmista.
Arkistossa, kaikenlaisen tiedon kierrätyskeskuksessa, asiat ja anekdootit tulevat vastaan yllättävissä yhteyksissä. Toimittaja Juha K. Virkkunen äänitti vuonna 1984 opastetun bussimatkan Nurmijärven Palojoelle. Oppaana Aleksis Kiven maisemiin toimi Veijo Meri. Matkalla Meri kertoo bussilastilliselle kuulijoita, että Aleksis Kivi oli aikanaan rohkea kirjailija ja käsitteli aiheita, joista vasta nyt on alettu kirjoittaa – esimerkiksi naisten välistä rakkautta.
Helmikuussa Harvardin yliopistosta löytyi Sibeliuksen säveltämä valssi. Meillä kirjallisuusarkistossakin on tehty paljon löytöjä: tammikuussa Seura ja Iltalehti uutisoivat Pentti Haanpään novellikäsikirjoituksen löytymisestä. Odottamattomat ja harvinaiset löydöt kiihdyttävät mieliä ja kirjallisuusarkisto – tai ainakin sen aineisto ja tutkijat – saattavat päästä lehtien sivuille.
Arkistoista löytyneet käsikirjoitukset eivät aina ole esteettisesti korkeatasoista tai viimeisteltyä kaunokirjallisuutta, mutta voivat silti olla historiallisesti kiinnostavia. Näin esimerkiksi Toivo Pekkasen syntymän 100-vuotisjuhlaksi julkaistu Inkerin romaani (2002).
En pidä häpeänä vain sitä, että syntyperäinen suomalainen ei runouttamme tunne, vaan sitäkin, ettei hän sitä ihaile.
Kirjoitti Henrik Gabriel Porthan vuonna 1766 tutkimuksessaan suomalaisesta runoudesta Dissertatio de Poësi Fennica.
Tätä ihailtavuuden vaatimusta Matti Kuusi ironisoi teoksen Kalevalaista kertomarunoutta (SKS 1980) saatesanoissa seuraavasti:
Tosiasia on, ettei audiovisuaalisista puitteistaan riisuttu, savupirttiympäristöstään painokoneeseen siirretty aito kansanrunoteksti hevin sytytä nykysuomalaista. Hän odottaa runolta, kansanrunoltakin, kaarlosarkialaista loistoa tai paavohaavikkomaista luistoa – ja pettyy. Jotakin on siis tehtävä tekstille, tai nykysuomalaiselle.
Kuusen sanat tekivät vaikutuksen opintojen alkutaipaleella. Sittemmin erilaiset aineisto-odotukset ja niiden täyttöyritykset ovat mietityttäneet osana toimenkuvaa, sekä lähempää että kauempaa tulleita asiakkaita palvellessa. Arkistopettymysten lajeista ja käyttötarkoitusten typologiasta voisi askaroida mielenkiintoisia ristiintaulukointeja.